Lokakuussa 2020 istuin suomenmestaruuskilpailuiden suorassa livekilpailulähetyksessä ja tein French Sculpture -työtä. Kilpailut järjestettiin ensimmäistä kertaa etänä, sillä maailmalla jylläsi pandemia. Kynnet oli rakennettu ja olin muotoonviilausvaiheessa. Yhtäkkiä kesken viilauksen mallin pikkurillin rakenne kirjaimellisesti tippui pöydälle. Jostain syystä rakenne oli pettänyt ja haljennut keskeltä kynsipetiä.

Maailmani pysähtyi tähän hetkeen enkä tiennyt mitä tehdä. Näin ei ollut käynyt koko harjoituskauden aikana! Tunsin kuinka silmäni alkoivat täyttyä kyyneleistä ja minun oli vaikea ajatella selkeästi. Yritin peittää kyyneleeni kääntämällä pään tyhjää seinää kohti. Olimme edelleen suorassa livelähetyksessä enkä halunnut kenenkään huomaavan, että itkin. Samalla yritin tyrehdyttää hiljaisen itkuni. Yhtäkkiä tunsin kuinka kilpailumallini silitti kättäni ja käänsin pääni häneen päin. Mallini katse sanoi "Sä pystyt siihen! Jatka työskentelyä!". Tai näin ainakin minä hänen katseensa tulkitsin. Samassa hetkessä muistin itselleni erittäin rakkaan kouluttajan sanat "Mitä tahansa tapahtuukin, niin teet työn loppuun. Kilpailutyötä ei jätetä ikinä kesken!" ja jatkoin työskentelyä.